Sateesta ja sen kauneudesta

Onko sade jotain mitä pitäisi vihata? Välillä tuntuu siltä, kun kuuntelee miten kaikki ympärillä valittavat sateesta. Syyllistyn siihen itsekin, se sateinen kesäkuu ainakin oli jostain syvältä!

Mutta totta puhuen, pidän sateesta. Sateessa on jotain rauhoittavaa. Varsinkin silloin, kun voi istua sisällä lämpimässä, hämyisässä valaistuksessa, kuuntelemassa sateen ropinaa ikkunoihin. Kun pääsee sadesäässä kotiin ja saa vaihtaa päälle kuivat vaatteet. Puhumattakaan miten hyvältä tuntuu käpertyä untuvapeiton alle yöpuulle sateen rummuttaessa ikkunalautaa.

Tapasin sanoa, että pidän sateesta siksi, koska silloin sää tuntuu vastaavan mielenlaatuani. Enää en ole ihan niin synkkä, vaikka tietty melankolia luonteeseeni tulee varmasti kuulumaan aina. Enkä edes halua luopua siitä kokonaan, a certain darkness is needed to see the stars.

Sade sopii hyvin introverteille kotihiirille. Sateella voi hyvällä omallatunnolla pysytellä neljän seinän sisällä, syventyen kirjoihin, blogeihin, kuvien käsittelyyn, kuka mihinkin. Kesähelteellä ja auringonpaisteella koneella kököttäessä tulee melkein syyllinen olo. Rakastan kesää ja usein en kesäpäivänä osaa asettua aloilleni kunnes olen tehnyt sen iltapäiväkävelyn auringossa. Silloinkin, kun ei yhtään huvittaisi. Sade antaa luvan vain olla.

Sade on myös kaunista. Vaikka taivas onkin harmaa, maailma näyttää levolliselta. Ei ole voimakkaita kontrasteja, ei vahvoja varjoja. Kostuneilla pinnoilla ja lätäköissä on kauniita heijastuksia, katuvalot erottuvat voimakkaammin. Olen aina rakastanut sateella otettuja valokuvia, etenkin kaupunkikuvia. Sateen kastelemassa kaupungissa on vaan jotain niin kaunista. Sateinen Aleksanterinkatu hämärän laskeutuessa, kaupungin valot, sateenvarjojen alla kotiin kiiruhtavat ihmiset, oijoi. Tai sateinen Lontoo? Aijai. Harmikseni en keksinyt arkistoistani tähän yhtään sadekaupunkikuvaa. Lumipyryä olisi kyllä löytynyt.

Mutta ei, lumipyryistä en tykkää. Mutta sade, sade on ♥

Don't you feel like rain is something that should be hated? Cause all you ever hear is people around you complaining about the rain. Guilty as charged, that rainy June absolutely sucked!

But to be honest, I quite like the rain. There's something very soothing about it. Especially when you can just sit inside where it's warm, with dim lights, listening to the rain drops on the windows. When you finally get home from the rain and get to change into dry clothes. Not to mention the moment you get to curl up under your down blanket at night whilst the sound of rain transports you into dreamland.

I used to say that I like rain, because it matches with how I feel inside. Luckily my mind's not in that dark of a place anymore, though I doubt the darkness will ever leave me completely. I don't want it to either, a certain darkness is needed to see the stars. God, I love that quote!

The rain is perfect for introverts and homebodies. When it's raining, you can stay inside without feeling bad about it. Immersing yourself in books, blogs, photo editing, whatever takes your fancy. Whereas in the summer sunshine, you almost feel guilty for sitting at home in front of your laptop. I love summer and often I can't quite settle down at home before I've made my little afternoon stroll in the sun. Even when I don't feel like it. Rain allows you to just be.

Rain is also beautiful. The sky might be grey, but the world looks peaceful. No stark contrasts, no strong shadows. Damp surfaces and rain puddles are full of beautiful reflections, the street lights shine even brighter. I've always loved rainy photos, especially in the city. There's just something immensely beautiful about rainy cities. Rainy dusk in Helsinki, with the citylights and people rushing home under their umbrellas, the sole thought makes my heart sing! What about rainy London? Not a rare occurence, but oh-so-beautiful! Unfortunately and shockingly I don't think I've got a rainy city photos in my archives to add to this. Only blizzards.

But no, I don't like blizzards. But rain, rain is ♥