Pukeutumisinspiraatio talvilomilla

Tyyliblogissa on nukuttu talviunta. Syykin on yksinkertainen, kaikenlainen pukeutumisinspiraatio tuntuu täällä päässä karanneen talvilomille. Ehkä olisi pitänyt itsekin lähteä mukaan? Syksyn tullen kylmän kauden pukeutumista hehkutetaan siellä sun täällä, pääseehän silloin kerrostamaan, ja kietoutumaan niihin ihaniin pehmeisiin neuleisiin, ja mitä vielä? Mutta...

Minun talvipukeutumisongelmani kiteytyvät oikeastaan näihin kysymyksiin:
Miksi kaikki talvivaatteet ovat mustia, harmaita, klassisia, mitäänsanomattomia? Ja miksi ne talvivaatteet, jotka eivät ole mustia, harmaita, klassisia ja mitäänsanomattomia, ovat akryyliä, polyesteriä tai jotain vastaavaa, josta pysyisin mieluiten kaukana?

Ja toisaalta - tiedä sitten mikä on syy ja mikä on seuraus - eivätpähän nuo vaatteet ole edes kiinnostaneet viime kuukausina. Kauniista asioista nautin toki aina, mutta eihän samojen vaatteiden käyttäminen käsittääkseni vähennä lainkaan niiden kauneutta!? Paitsi ehkä niiden nukkaantuvien akryylineuleiden...

On niin helppoa, kun ei tarvitse pohtia mitä pukisi päälleen. Samat vaatteet päivästä toiseen; farkut, kashmir-neule, kamelitakki, viininpunainen laukku ja luotettavat talvisaappaani, jotka pääsivät taas yhden talven huilimisen jälkeen, uusien korkolappujen myötä, käyttöön. Ja tiedättekö mitä? Pidän silti siitä mitä näen peilistä. Vaikkei siihen ole tarvinnutkaan käyttää aikaa taikka aivokapasiteettia. Tämähän on oikeastaan aika ihanteellinen tilanne. Miksi pitäisi olla aina ideoimassa uutta, jos vanhakin toimii? Ja samalla alan taas kyseenalaistaa koko muotiruljanssin, sama juttu muuten joka talvi. On se kumma ja ailahtelevainen muotibloggari, kun joka välissä pitää avautua siitä onko koko ilmiössä sitten niin mitään järkeä...

En toisaalta ole varma johtuuko tämä kuitenkaan vain niiden kivojen talvivaatteiden puutteesta. Talvella vaan elämä alkaa luonnostaan keskittyä enemmän sisäisiin asioihin. Käperryn kodin turvaan ja lämpöön, itseeni ja omiin ajatuksiini, ja samalla ulkoisten asioiden merkitys vähenee. Harmi vaan, että ainakin omassa pääkopassani tuppaa näyttämään näihin aikoihin vuodesta juuri yhtä synkältä kuin ulkonakin. Toimii yhtälö onneksi toiseenkin suuntaan, tänään auringonpaisteessa oli jotenkin helppo hengittää - ihanaa!

Kevättä kohti mennään ja toivottavasti täälläkin jo kohta päästään taas intoilemaan nahkatakeista ja väreistä! Vaatteita nyt ei varsinaisesti ole ikävä, bloggaamista kylläkin... Toivottavasti teidän vuotenne on lähtenyt hyvin käyntiin! :)

As you might have noticed, this style blog has entered hibernation mode for the winter. There isn't any more drama to it than the fact that all of my style inspiration seems to have escaped. I wonder if it's gone somewhere warm? If so, I wouldn't mind chasing it to wherever it's holidaying at...

Every autumn everyone seems to get really excited about the colder season, with it's layers, and big soft jumpers, and whatnot. But I have a problem with winter wear and it's this:
Why are all winter clothes black, grey, plain and just uninspiring? And why do those winter clothes that aren't black, grey, plain and uninspiring, have to be made of acrylic, polyester or something else that I want to stay away from?

But on the other hand, I haven't even been very interested in clothes for the past few months. Which might be for the aforementioned reasons... I always enjoy beautiful things though, but wearing the same clothes often doesn't really take away their beauty, does it? Unless we're talking about those acrylic sweaters that pill on the first wash or even wear, eurgh.

It's so easy when you don't have to think about what to wear. Just wear the same thing day in, day out; jeans, cashemere sweater, camel coat, burgundy handbag and my trusty winter boots that have finally made a return after taking a break for one winter, because I was too lazy to bring them to the cobbler for new heel tips... And you know what? I still like what I see in the mirror. Without having spent any time or thought on it. Which is quite ideal actually. Why should we always be coming up with something new, if the current solution still works? And this is where I start to question the sense in this whole fashion thing, which happens every winter by the way. What a fashion blogger I am...

Though I'm not entirely convinced if it's only the lack of gorgeous winter clothes that has made me feel this way. I just naturally tend to turn inwards in the winter. Snuggle up at home where it's warm, get lost inside my head and my thoughts. And the external kinda loses it's meaning then. If only my mood wasn't so connected to the amount of light outside... When there's no sunshine for weeks on end, it tends to get very dark in my mind as well. It does work the other way round too, today we had the most beautiful sunshine all day long and it felt so much easier to breathe!

Luckily spring is just around the corner and hopefully I'll be blogging about colors, leather jackets and happy things soon enough! I'm not even really missing the clothes as much as the blogging... I hope your year has started off well! :)

Jouluntoivotukset

Kiitos, että luet blogiani ja oikein ihanaa joulua!

♥

Thank you for reading my blog and I wish you a lovely christmas!

Orange & burgundy

Käytän usein samaa asua monen monituista kertaa. Jos asu vaan on hyvä, miksi antaisi sen mennä hukkaan käyttämällä sitä vain kerran? Usein käytän myös erilaisia variaatioita samasta asusta. Viihdyin niin mainiosti khakia ja ruskean sävyjä yhdistelevässä asussani, että käytin sitä parin päivän kuluttua uudelleen vaihtaen khakit farkut denimsinisiin. Sitten ajattelin kokeilla viininpunaisia farkkuja. Mutta toisaalta teki mieli uudistaa kokonaisuutta vähän enemmänkin ja silloin tämä oranssi huivi juolahti mieleeni. Viininpunainen ja oranssi, voisiko se toimia? Miksikäs ei, toimiihan se ruskankin kohdalla. Ja niinhän siinä kävi, että tykästyin väriyhdistelmään ihan täysillä! Nämä odottomattomat väriyhdistelmät vaan ovat se asia, joka saa sydämeni sykkimään pukeutumiselle. Rakastan väreillä leikittelyä! Vaikka olenkin hiljattain löytänyt neutraalien värien kauneuden ja halun rauhoittaa niitä räikeimpiä värikokeiluja, ripaus väriä ei koskaan ole huono idea!

Niin, ja kuten kuvasta ehkä näkyy, ei tämä ollut ihan tämän päivän asu. Nopeasti nuo lehdet tippuivat viime viikolla... Olen nyt jumittanut kamelitakkiunivormussani ja syysväsymystäkin on ilmassa, joten postaustahti on kokenut pienen kolauksen. Mutta linjoilla ollaan yhä! ;)

I often repeat the same outfits. If it's a good fricken outfit then why on earth would I let it go to waste by just wearing it once? Often I also do variations of the same outfit. I really liked my khaki and shades of brown outfit, so I ended up wearing it again with denim blue jeans instead of khaki. Next up, I thought I'd try burgundy jeans with it. But I wanted to shake it up a little bit and that's when my orange scarf popped into mind. Burgundy and orange, could that work? Why not, it works on those autumn leaves after all. And tell you what, I loved the combo! It's these kinds of unexpected color combos that I live for! I honestly love playing with color! Despite my newly found love for neutrals and the desire to tone down the crazy color experiments, a little bit of color is still never a bad idea.

H&M sweater, jeans & hat // Mango jacket // 2nd hand scarf // O.I.S. shoes // Global Accessories bag

Current creative obsession - hand lettering

Uusin innostuksenkohteeni luovuuden saralla on kauniit käsinkirjoitetut tekstit, eli hand lettering, ja niitä on tullut blogissakin nähtyä viime viikkoina aika lailla. En tiedä mikä sanan varsinainen suomenkielinen vastine olisi, vai onko sitä edes, kun englanninkielisenkin opin vasta hiljattain. Ilmeisesti se ei ole ihan synonyymi kalligrafialle, mutta minua ei oikeastaan juurikaan edes kiinnosta termit, joten niistä viis ja siirrytään asiaan. Kyseessä on siis upeat käsinkirjoitetut tai ehkä oikeammin piirretyt tekstit, jotka ovat välillä kuin taideteoksia itsessään. Tuntuu, että voisin uppoutua tunneiksi ja taas tunneiksi kirjainten ihmeelliseen maailmaan, ja siinä tunteessa oikeastaan kiteytyy se, mistä luovuudessa mielestäni on kyse. Ihana tunne kaikenkaikkiaan!

Olen aina nauttinut kauniista käsialoista, mutten ole koskaan juurikaan tykännyt omastani. Hand letteringillä on onneksi lopulta aika vähän tekemistä puhtaasti käsialan kanssa, vaan se on ihan oma taiteenlajinsa. Tykkään itse eniten luonnollisen soljuvasta tyylistä, jossa viivan paksun vaihtelee, mutta eri tyylejähän on loputtomiin eikä tässä ole oikeaa ja väärää. Ja itse kun olen tällainen nörtti, niin tykkään vääntää näitä tekstejä tietokoneella paperin sijaan.

Oikeastaan kiinnostukseni sai alkunsa tästä helmikuisesta postauksesta. Kuuntelin silloin Kylien Into The Blue -kappaletta ja samoihin aikoihin ostin mekon, joka näytti mielestäni juuri siltä miltä Into The Blue kuulosti. Minulle tuli idea kuvista, joissa mekko ja biisi yhdistyisivät ja koska tykkäsin myös hurjasti Kylien käsialasta sinkun kannessa, ajattelin kokeilla itsekin ympätä käsinkirjoitusta kuviin. Piirsin sanat uudestaan ja uudestaan koneellani kunnes olin edes jotenkuten tyytyväinen tulokseen. Ei muuten ollut helppoa ja eihän tuo teksti mikään mestariteos silti ole. Postaus itsessään on kuitenkin yksi omia suosikkejani, koska sitä oli niin mielettömän hauska tehdä ja kiva oli päästä myös yhdistämään rakkauteni musiikkiin tähän blogiin.

One thing I'm really excited about at the moment is hand lettering. It's like my current creative obsession and I could (and do!) get lost in it for hours and hours. But that's what being a creative is all about for me, I love that feeling!

I've always admired beautiful handwriting, but have never particularly liked mine. But handlettering really has quite little to do with your actual handwriting, it is a skill of it's own. The style that I'm loving the most if the sort of calligraphic, free flowing lettering with a line that gets naturally thicker and thinner, but the possibilities and styles really are endless.

I first started experimenting with in in around February when I was making this post. I was totally in love with the track Into The Blue by the fabulous Kylie Minogue and at the same time I got this dress, which to me looked exactly like Into The Blue sounded, so I wanted to try to combine those two somehow. I adored Kylie's handwriting on the coverart and thought why not try to incorporate something similar into my pics? So I drew the words Into The Blue over and over again on the computer until I got a version I was happy enough with. Which was quite a feat and it's still by no means a handlettering masterpiece! But it's still one of my favorite posts on my blog, cause it was so much fun to make and I really enjoyed getting to incorporate my love for pop music into this blog.

Sen jälkeen tekniikkani on kehittynyt huimasti. Teen tekstit aina vektorimuodossa, käyttäen ilmaista Inkscape-ohjelmaa. Vielä en omista tietokoneeseen liitettävää piirtopöytää, mutta sekin on toivelistalla ja sillä pitäisi olla helpompaa tuottaa vaihtelevanpaksuista viivaa. Pelkällä hiirellä se ei tietääkseni onnistu lainkaan, mutta avain tyylin jäljittelyyn on, että alaspäin menevät viivat ovat paksumpia, ylöspäin ohuempia. Digitaalisessa handletteringissä ymmärrys vektorigrafiikasta on tarpeen, itselläni se oli jo onneksi hallussa, mutta eipä tuo ole mikään vaikea taito oppia. Ja sitä tietotaitoa voi käyttää muuhunkin kuin vain teksteihin, onpa tässä tullut hiljattain piirreltyä vektoreina niin takkia kuin kameliakin.

Alussa piirsin ihan yksinkertaisia tasapaksuja viivoja hiirellä, tehden ehkä päälle piirrostani vastaavan polun mikäli halusin sitä muokata. Sitten kokeilin myös perinteistä kynää ja paperia - joka tuntui muuten todella vieraalta, kun en ollut vuosikausiin piirtänyt mitään - skannaten koneelle valmiin piirroksen, jonka päälle sitten piirsin polun Inkscapessa. Mutta ratkaiseva ahaa-elämys tapahtui vasta viime viikolla, kun löysin Inkscapen simplify-komennon. Nyt piirrän jälleen hiirellä suoraan Inkscapeen, sitten 'yksinkertaistan' polun simplifyilla helposti muokattavaan muotoon ja lähden työstämään sitä. Tämä tekniikkaa on ehdottomasti tehokkain kokeilemistani ja tuottaa myös parhaimman näköistä jälkeä. Eikä alkuperäisen piirroksen tarvitse olla läheskään täydellinen, sitä kun on niin helppo muokata haluamaansa suuntaan.

Oli itseasiassa aika outoa huomata eilen, kun piirtelin tuota kuvissa vilahtanutta affirmaatiota pieneen muistikirjaani, että miten paljon käsin ja koneella piirtämäni tekstit nykyään muistuttavat toisiaan. Paljon olen kehittynyt hiiren käytössä ekojen yritelmien jälkeen, mutta toisaalta paljon on myös vielä opittavaa. Harjoitukset jatkukoon ja tuloksia nähdään varmasti täällä jatkossakin!

Since then my technique has come a long way. I always make my hand lettering in vector format, using the free software Inkscape. I don't have a drawing tablet yet, but it's definitely on my wishlist and it should make getting that natural line with varying thickness a lot easier. It's an effect you can't achieve straight up with a mouse, as far as I know. But if you wanna mimick that effect without any extra tools, just keep in mind that the downward strokes should be thicker, upward strokes thinner. For digital handlettering, you also do need a good understanding of how vectors work, which I luckily already had, but it is not a difficult skill to master. And it can used for a variety of other things, like I've done with my coat and camel drawings.

In the beginning I used to draw simple flat lines with the mouse, maybe doing a new path over it if I wanted to edit. I then experimented with pen and paper - which felt very foreign to me at first after years of not drawing - scanning the result and doing a path over it on Inkscape. But the real breakthrough came when I found the simplify tool in Inkscape, just last week! Now I draw straight to Inkscape, then simplify the resulting path, usually twice, and start editing it from there. So the drawing that you start with doesn't need to be anywhere near perfect, it's easy to tweak it as much as you like later. It's the best technique I've come across yet, the most efficient and best looking, and there's really so many directions you can take it to from that original path.

It was actually quite funny to notice, as I was writing this little affirmation in my notebook yesterday, how much the lettering I've done by hand or digitally resemble each other. I've definitely improved with the mouse since my first letterings, but there's still a lot to be learnt. I'm gonna keep practising and surely some of the results will make it to the blog too!

Can I wear this forever?

Ai että, nyt tuntuu, että voisin pukeutua tähän asuun aina! Tai jos ainakin koko tulevan talven? Joka ei ehkä ole kovin kaukana totuudesta, sen verran ahkerasti käytän niitä samoja asuja läpi talven.

Jokunen päivä sitten hississä sympaattinen naapurinrouva intoutui yllättäen kehumaan tätä asua maasta taivaaseen, oli niin nätti takki ja hattu, ja jalatkin näytti niin pitkiltä. Mikähän siinä onkin, että kehuja saadessa menee aina niin lukkoon? Toki olin ihan otettu ja kiittelin kauniisti enkä sentään aloittanut sitä perinteistä "eihän tämä nyt mitenkään kummoinen..." vähättelyä. Mutta tämän hissikohtaamisen jälkeen olin viimeistään ihan vakuuttunut, että asusta voisi tulla alkutalven univormuni.

Ylipolvensaappaat on siis jälleen kaivettu esiin ja voi miten niitä rakastankaan! Parhaat saappaat ikinä - mukavat, kauniit, näyttävät ja ihanan pehmoisen ja lämpöisen näköiset, kiitos nupukkipinnan. On tuossa nupukissa vaan se huono puoli, etten kyllä uskalla käyttää saappaita sateella enkä lumihangessa, joten näistä pitää nyt nauttia ennen lumen tuloa.

Ja kesän alennusmyynneistä ostamani viininpunainen laukku on minun silmääni juuri se täydellinen hillitty väriläiskä klassisen kamelin ja mustan rinnalle. Laukku on aika iso ja näytti vielä lämpimien syyspäivien kevyissä kokonaisuuksissa turhankin isolta. Olin jo vähän huolissani, etten ehkä osaa enää käyttää isoja laukkuja, kun kesän huitelin niissä pikkulaukuissa. Mutta paksun talvitakin ja pitkien saappaiden kanssa mittasuhteet ovat juuri oikeat tälle laukulle. Ja pointsit laukku saa paitsi siitä, että mahduttaa helposti järjestelmäkamerani sisäänsä, myös maailman helpoimmasta kiinnityssysteemistä. ASOS kuvaili laukkua "lääkärinlaukuksi" ja se tosiaan suljetaan yhdellä napilla, mutta menee silti tiiviisti kiinni (vihaan laukkuja, jotka jäävät päältä auki) ja on jopa helpompi käyttää kuin perinteiset vetoketjut.

Siinä siis tämän viikon univormuni, alla tietysti se kamelinvärinen kashmir-neule. Nauttikaapa sunnuntai-illasta, ja mahtavaa alkavaa viikkoa myös!

Really, can I wear this forever? No? How about for all of this winter then? That might not be too far from the truth anyway, I really don't own a whole lot of winter garments to choose from, so I usually end up wearing the same few outfits throughout the winter.

A few days ago I got some surprising compliments from the lovely old lady who lives in the same building, she told me how the coat and the hat were so pretty and how my legs looked so long. Why is it that I'm always completely lost for words when I get compliments? Of course I was completely flattered and kept saying thank you, but I just can't act natural getting compliments. I get all shy, but at least I didn't resort to that "but this isn't all that special anyway...", so that's an improvement. But that moment in the elevator made me even more convinced that this could be my early winter uniform.

As you can see, my over the knee boots have come out to play again and I love them soooo much! Honestly, the best boots ever - so comfy, so sophisticated yet bold, and the nubuck gives them such a perfect, soft and warm look. The only downside is that nubuck is quite delicate, so I daren't wear them in the rain or snow, so I gotta enjoy them now before the snow sets in.

And finally, this burgundy bag I scored from the late summer sales, is the perfect subtly colorful finish to a classic camel and black ensemble. The bag is quite big and to be honest, it looked a bit too big in the light outfits of the warm early autumn. I was a bit concerned that maybe I'm over big bags now, after really getting into smaller bags during the summer. But with a thick winter coat and long boots, the proportions are just right for a big bag. Another thing I love about the bag is how practical it is. Not only does it easily fit in my huge DSLR camera, but the fastening is certainly the easiest of all of my bags. It was described as a doctor's bag on the ASOS website, it has a single button clasp, but closes tightly (I hate bags that stay open at the top) and is even easier to use than the usual zips.

So that was my uniform of the week, underneath the coat was of course my camel cashmere sweater. I wish you all a fantastic new week!

Mango coat & jeans // Topshop boots // H&M hat // ASOS bag

Rohkeutta on olla aito

Lapsena ajattelin, että rohkeus on sitä, kun uskaltaa puhua tuntemattomille. Kysyä vaikka kelloa.
Teini-ikäisenä uskoin vielä rohkeuden tulevan automaattisesti iän myötä. Ja kunhan vain pääsisin pois koulun epäkannustavasta ja ahdistavasta ilmapiiristä.
Heh, blogiani aloitellessani muuten ajattelin, että bloggaamisessa eniten rohkeutta vaatii oman kuvansa laittaminen nettiin...

Nyt, 27-vuotiaana, luulen tietäväni, että todellista rohkeutta on avata sydämensä.

Olla aito. Erottua joukosta. Hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Hyväksyä ne kaikki omalaatuiset tapansa ja luonteenpiirteensä, ne outoudet, ja piilottamisen sijaan rakastaa niitä. Olla oma itsensä, potenssiin kymmenen.

Mutta miksi, miksi se on niin vaikeaa? Senhän pitäisi olla maailman luonnollisin asia.

Toisin kuin teini-ikäinen minäni kuvitteli, olen tullut vuosien varrella vain sulkeutuneemmaksi. Ensin en jakanut murheita ja ahdistusta, koska en halunnut jakaa sitä taakkaa muille. Ja niistä puhuminen sattuu, tottakai. Sitten en enää jakanut ilojakaan, innostusta. En tiedä miksi. Välillä on asioita, joista olen niin innoissani, että voin jo mielessäni kuulla keskustelun, jossa pääsen niistä viimein kertomaan. Mutta kun minulta kysytään "mitä kuuluu?", suustani putkahtaakin se vakiovastaus; "eipä mitään ihmeempiä." En silloin yleensä edes osaa ajatella sitä asiaa, josta halusin niin innoissani kertoa. Koska tuskin se kuitenkaan on mitään sellaista mitä kysyjä odottaa, sitä miten kysymykseen kuuluisi vastata. Typerää.

Ja oman erilaisuuteni - herkkyyteni, ja sen etten pidä samoista asioista kuin muut, ajattele samoin kuin muut - olen aina kokenut heikkoutena. Asiana, joka pitää piilottaa. En ole samanlainen, joten minun täytyy olla vääränlainen.

Jollain tapaa suojelen kai sisintäni. En halua avata sydäntäni, koska se tekee minusta haavoittuvaisen. Jos kerron pelkoni, niitä voidaan käyttää minua vastaan. Jos kerron unelmani, vastapuolen innottomuus voi ampua alas omatkin ruusunpunaiset haavekuvani, saaden unelmani kuolemaan. Ja toisaalta, kaikkihan me lopulta olemme täällä yksin. Jokaisen pitää itse luoda oma polkunsa. Emme voi saada tarvitsemiamme vastauksia ulkopuolelta, ne täytyy löytää itse. Joten miksi edes vaivautua raottamaan sisintään?

Niin, tähän kohtaan jumiuduin pitkäksi aikaa. En voi kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa mitä aitous ja avoimuus voi parhaimmillaan antaa. Mutta uskon, että se on ainoa tie. Ainoa tie omannäköiseen ja merkitykselliseen elämään. Siihen kestävään sydämen menestykseen, joka ei ehkä näytä samalta kuin miten meidät on opetettu menestys näkemään - hienolta autolta ja omakotitalolta. En tiedä miksi minulla on mennyt niin kauan tajuta se. Niin itsestäänselvältä se nykyään kuulostaa ja törmään samaan viestiin kaikkialla.

Ihmisiä, joita eniten ihailen ja jotka inspiroivat minua kerta toisensa jälkeen, yhdistää yksi asia. Aitous. Rohkeus näyttää tunteensa ja olla haavoittuvainen. Ja voittamaton. Kulkea omaa tietänsä ja tehdä omat päätöksensä. Sellaisissa ihmisissä on sitä energiaa, joka tarttuu ja saa tavoittelemaan omia unelmia. Aitous on kiinnostavaa, aitous koskettaa, aitous vetää puoleensa.

Minäkin haluan oppia raottamaan sydäntäni, pala palalta. Olemaan aito. Ei niin, että olisin koskaan ollut epäaito - en ole niin laskelmoiva, että edes osaisin. Olen vaan ollut huomaamaton, hiljaa. Koska en useinkaan löydä niitä oikeita sanoja oikeaan aikaan. Onneksi voi kirjoittaa. Ja kuten jokainen rationaalinen ihminen tekisi, julkaista niitä kirjoituksia silloin tällöin blogissaan. ;) Ja haluan vastaisuudessakin, asukuvien ja tyylipohdintojen ohella, tuoda tänne myös ripauksen minua pintaa syvemmältä.

Koska maailma tarvitsee aitoutta.

Olkaa tekin aitoja ja viettäkää myös ihana viikonloppu!

When I was a child I thought that to be brave is to be able to talk to strangers. To ask them what time it is.
When I was a teenager I thought that courage is something that automatically comes with age. And when I get out of school, away from the anxiety and the close-mindedness.
Oh, and when I started my blog, I thought the bravest thing about blogging is to put your photo on the internet, little did I know.

Now, in my late twenties, I think I know that to be brave is to be true.

To open your heart. To be authentic. To stand out. To accept who you are. All those quirks that made you think you're a weirdo, and embrace them instead of hiding them. To be yourself and to own it.

But how, how can it be so difficult? Shouldn't it be the most natural thing in the world?

Unlike the teenage me used to think, age has only made me more withdrawn. First I didn't share my sorrow and anxiety anymore, because I didn't want to put that burden on anyone else. And because it freaking hurts, to talk about those things. Then I didn't share my joys either, all the things that light me up. I don't even know why. Sometimes there are things that I'm absolutely dying to tell somebody and can already picture the conversation in my head. But when I'm asked "how are you?", I just blurt out the stock answer; "I'm good, thanks". The thing I so wanted to tell doesn't even cross my mind, because surely it's not what I'm supposed to say, so it must be something they wouldn't wanna hear anyway. How silly.

In a way I'm probably protecting my soul. I don't want to open my heart, because is makes me vulnerable. If I share my fears, they might be used against me. If I share my dreams and my enthusiasm, and I don't get the same enthusiasm back, it might destroy my own rosetinted visions, making those dreams die. And on the other hand, each of us is here alone after all. We all must go through our own journey, find our own path. We can't get the answers from outside of ourselves, they must be discovered from within. So why would I even bother to lift the lid of my soul?

This is where I got stuck for a long time, not knowing what to write. Because I can't tell you yet what authenticity and being true will change. But I believe it is the only way. The only way to live a life that's fulfilling and meaningful. To find that lasting success your heart desires. Even if it doesn't look like we're conditioned to believe success looks like - a big house and a fancy car. I have no idea why it's taken me so long to truly get to grips with it. Cause now it feels so obvious and I keep bumping into the same message everywhere I go.

There's one thing the people I admire the most, and who inspire me time after time, have in common. And it's authenticity. The courage to open up and be vulnerable. And invincible. Walk their own path and make their own decisions. Those are the people that hold a special energy about them, that's so contagious that it makes everyone around them want to chase their dreams too. Being true is interesting, being true is touching, being true is attractive.

I want to learn to open my heart too, little by little. To be true. Not that I've ever not been true - I'm not calculative enough to be able to fake it. But I've only shown a very hollow version of myself, been invisible. Because I don't often find the right words at the right time. Until I found writing. And like every rational person would do, publishing those words in my blog from time to time. ;) Which is what I'm planning to continue doing in the future. To bring a little piece of me amongst the outfits and style thoughts, to go beneath the surface.

Because the world needs authenticity.

Please, stay true to yourself and own your truth. And have a lovely weekend!

The October slump + an outfit

Äh, kylläpä joskus on vaikeaa pullauttaa postausta ilmoille. Luonnoskansio täyttyy katkelmista ja ajatuksenpätkistä, mutta mikään ei tunnu muodostuvan valmiiksi kokonaisuudeksi asti. Mielessä on tuhat ja yksi ideaa, jotka eivät suurimmaksi osaksi liity lainkaan muotiin ja joita en vaan saa puettua sanoiksi niin kuin haluaisin. Eilen sain vain mojovan migreenin, kun yritin... Mutta blogi kaipaisi nyt muutakin kuin vain pintaa.

Syyskuussa olin vauhdissa. Ehkä huomasitkin, tein oman henkilökohtaisen bloggausennätykseni, 15 postausta kuukaudessa! Enkä myönnä edes tinkineeni laadusta, oli vaan jotenkin niin inspiroitunut ja luova olo, että hyvää juttua tuli helposti. Syyskuu itsessään sujui oikeastaan helposti. Tunsin itseni energiseksi ja innostuneeksi, ja kaikki vaan sujui paremmin kuin pitkään aikaan. Kiitos syyskuu, että olit ehkä kaunein syyskuu, jonka muistan!

Sitten tuli lokakuu ja nämä nuhjuiset harmaat päivät, joista puuttuu sekä piristävä aurinko että rauhoittava sade. Syysfiilis taisi viimein tavoittaa minut.

Elämä vaan alkaa tuntua raskaammalta sillä hetkellä, kun tajuaa, ettei mikään mitä puet päällesi pidä sinua tarpeeksi lämpimänä. Kun aamut vaihtuvat päiviin, mutta hämäryys vaan on ja pysyy. Kun tajuaa, ettei aurinko paistakaan joka aamu. Vauhti hidastuu, unentarve lisääntyy ja energia käy vähiin. Tervetuloa lokakuu ja alakulo.

Mutta samaan aikaan minut on näinä lokakuun iltoina täyttänyt kummallinen lämmin tunne sisältä. Lämmin tunne, jota en osaa sanoin kuvailla, mutta joka vaan on kaikki. Kuin se täydellisen biisin taika ensimmäisillä kuuntelukerroilla, kuin haikea tuulahdus jostain menneestä... Ja siihen kun lisätään vielä tunnelmallinen valaistus ja ehkä pari kynttilää, on ilta aika täydellinen.

Olen vähän kateellinen jenkeille, joilla koko syksy on täynnä jos jonkinmoista juhlaa - halloweenia, kiitospäivää ja viimein joulua. Älkää kertoko kenellekään, mutta alkukuusta tämän biisin sattumalta osuessa kohdalle iPodissani, mieleen tulvahti jouluinen fiilis ja spontaani ajatus; "Olisipa jo joulu!" Kehtaankohan edes sanoa moista ääneen, kun olen aina ollut pikemminkin se yrmy, joka ei ymmärrä miksi jouluhössötys pitää aloittaa niin aikaisin!

Hassua, että aloin kirjoittamaan alakulosta, mutta heti rykäistyäni ilmoille pienen joulusalaisuuteni, fiilis muuttuikin oikein hyväksi. Kiitos siis lokakuu, että olet vain yhden täyden kuukauden päässä joulukuusta! ;)

Gosh, how can it be so hard sometimes to get a blog post together? My drafts are filling up with random thoughts here and there, but nothing seems to come together to form something worth posting. There's a thousands ideas filling up my head, mostly nothing to do with fashion, but that I just can't seem to articulate into words like I'd want to. Yesterday I tried and only got a huge headache. But this blog needs more than just surface.

In September, I was on a roll. You might have noticed, I made my own personal blogging record of 15 posts a month! And it was not a case of quantity over quality, I just simply felt so inspired and creative that it came relatively easy. As came September as a whole. All month I was feeling very vibrant, upbeat and more on top of my game than I have for ages. Thank you September for being the most glorious September that I can remember!

Then came October and these gloomy grey days that lack both the warmth of the sun and the soothing rain. I think fall finally caught up on me.

Life starts feeling less easy the moment you realise that no matter what you choose to wear, you're never going to feel warm enough outdoors. When the dawns turns into days, but it still remains dark. When you realise that the sun actually doesn't shine every morning. Everything slows down, you need more sleep, your batteries are running low. Welcome the October slump.

But at the same time these October evenings fill me up with such warmth. A warmth that is impossible to put into words, but that is everything. Like the magic of that perfect song that makes your heart skip a beat and then catch your breath on the first few listens. Like a wistful breeze from the past. Nostalgy? Melancholy?

I'm a little jealous to the Americans and their holiday season. By this time, we could start putting fun decoration up, getting ready for Halloween with beautiful and uplifting orange hues. Then it'd be onto Thanksgiving and before you know it, it'd be December with Christmas just around the corner. Please don't tell anyone, but the other week Dream A Little Dream came on my iPod and suddenly I had these shivers down my spine accompanied with this warm tingly feeling and a spontaneous whisper "Goood, why can't it be Christmas already?" I feel a bit embarassed to say that out loud, cause I've always been the advocate of NOT starting the christmas fluff too early.

Funny how I started writing a post about how sloppy I feel at the moment and ended up feeling very good as soon as I muttered out my little christmas secret. So here's to October and to the fact that it's only one full month away from the Christmas month, yay!

Ai niin, se asu. Asulla ei sinänsä ole mitään tekemistä tämän tekstin kanssa ja se on itseasiassa kuvattu jo syyskuussa. Yhtenä niistä harvoista ei-niin-kivoista syyskuun päivistä, taisipa päivä olla koko syyskuun kylmin ja minulla oli ihan liian vähän vaatetta. Siinä hytistessä ei oikein asukuvistakaan tullut mitään ja hyllytin turhautuneena koko kuvat vain huomatakseni jälkikäteen, että eihän ne nyt kaikki ihan kelvottomia olleetkaan. Vaikkei ehkä kaikista imartelevimpiakaan, eivätkä tee oikeutta upealle takilleni, asun päätähdelle. Mutta ajattelin, että ehkä ne sopisivat tähän syystunnelmaan. Postauksesta tuli nyt vähän sillisalaattia, mutta lieneekö tuokaan silloin tällöin niin vaarallista? Palataan toivottavasti pian vähän selkeämpien ajatusten kera!

Oh, and the outfit. The accompanying outfit photos really have little to nothing to do with the text and they were actually taken in September, on one of the very few September days that didn't run so smoothly. Maybe it kinda embodies the October slump. It was also the coldest day of September and I didn't have even nearly enough clothes on. The light wasn't on my side either and the photos turned out a bit crap. Except for the first one, which I kinda like though it makes my leg look short and stumpy and doesn't give justice to my beautiful jacket at all. Thought I'd publish them anyway!

Mango leather jacket // H&M sweater & jeans // Bianco shoes // Cristelle & Co. bag